Pidin hatustani kiinni ja minua jännitti. Olin menossa ensimmäistä kertaa elämässäni vierailulle eduskuntatalolle kansanedustajan Mari Holopaisen kutsumana. Politiikkaan osallistuminen oli ollut minulle pitkäaikainen haave. Kaukainen unelma. Vaikka olin sisimmässäni tietoinen halustani vaikuttaa ja olla osallisena politiikassa, en kokenut, että taustani puolesta se olisi ollut mahdollista.
Puhe rajattomista valinnoista ja siitä, miten ”kaikki on vain itsestään kiinni” jättää
huomioimatta, että opimme jo lapsena, mikä on paikkamme sosiaalisessa järjestelmässä. Erilaiset resurssit tarjoavat tyystin erilaiset mahdollisuudet oman elämän rakentamiseen. Lapsuudenkodin sosiaalisella, taloudellisella ja kulttuurisella pääomalla on merkittävä vaikutus siihen, miten yksilö löytää paikkansa osana kokonaisuutta. Yksilön oletettu paikka osana yhteiskuntajärjestelmää
määrittää sen, millaista ja mitä tietoa kenellekin jaetaan. Valintoja ohjaavat myös piilotetut ennakkoluulot koulujen ammatinvalintaohjauksessa, kun nuorille tarjotaan jatkokoulutusmahdollisuuksia sieltä, johon katsotaan heidän yhteiskuntaluokkansa kautta kuuluvan. Se, ettei joku ole elänyt yhteiskuntaluokkia todeksi, ei tarkoita etteikö niitä olisi. Ihmisen käsitys maailmasta muodostuu suurelta osin niiden silmälasikehysten rajaamana, mikä on hänelle tuttua.
Kun kerroin ala-asteella, että minun haaveammattini on opettaja, minulle kerrottiin, ettei minusta koskaan tule opettajaa, sille se vaatisi yliopistotutkinnon. Ollessani vasta yhdeksänvuotias, minulle kerrottiin koulussa, mitä minusta voi tulla ja mitä taas ei. Vallankäyttö ja erilaiset eriarvoistavat käytännöt ovat niin sisään rakennettuja kouluinstituutioon, etteivät ne välttämättä avaudu opettajillekaan. Kuljin pitkän ja haastavan polun, jotta pystyin kyseenalaistamaan ympärilläni olevien kasvattajien minulle esittämät uskomukset, joita pidin totuuksina. Olen harvinaisuus, sillä olen saavuttanut paikan yliopistossa ammattikoulutaustan kautta. Tänäkin päivänä vain 2 % ammattioppilaitoksista valmistuneista päätyy yliopistoon, mikä usein hämmästyttää ihmisiä ja on jopa uutisoinnin kohteena mediassa. Jos tilanteessani otettaisiin huomioon lisäksi muut lapsuuden taustani muuttujat, todennäköisyys sille, että olisin päätynyt yliopistoon, laskisi entisestään merkittävästi.
Koulutuspolitiikassa on suuri ristiriita, kun tavoitteena on nostaa koulutustasoa, mutta samalla ammatillisen koulutuksen suorittaneiden mahdollisuuksia jatko-opintoihin ei tueta tarpeeksi. Poliitikot ja asiantuntijat puhuvat toistuvasti lukio-koulutuksen jatko-opinnoista ja ohittavat täysin ammatillisen koulutuksen suorittaneet. Esimerkiksi valtakunnallisessa yrittäjyyskasvatuksen paneelissa puhuttiin vain yrittäjyyden lukiodiplomista, jolla saisi pisteitä jatko-opinnoissa. Sen sijaan ammatillisen koulutuksen suorittaneita ei mainittu laisinkaan. Sama oli viime kesän Suomi-Areenassa. Koko paneeli keskittyi puhumaan, miten lukiosta korkeakouluun. Yhteiskunnan asettama normi lineaarisesti oppimispolusta yliopistoon on rakennettu keskiluokkaisen eliitin tueksi. Akateemisessa perheessä kasvaneella nuorella on noin kahdeksankertainen todennäköisyys osallistua yliopistokoulutukseen verrattuna ei-akateemisessa perheessä kasvaneeseen nuoreen.
Lisäksi eriarvoistavat normit ovat vahvasti sidoksissa siihen, millainen diskurssi kohdistuu ammatilliseen koulutukseen ja niiden opiskelijoihin. ”Amislaisiin” kohdistuvat negatiiviset diskurssit yleisessä yhteiskunnallisessa ja poliittisessa keskustelussa luovat usein mielikuvan huono-osaisuudesta ja matalasta sivistystasosta. Tällaiset stereotypiat voivat johtaa opiskelijoiden lamaannuttavaan identiteettiin, joka estää heitä kehittämästä kykyjään. Eikö hyvinvointiyhteiskunnassa tulisi tunnistaa ja arvostaa kaikkia koulutusmuotoja ja niiden tarjoamia taitoja ja osaamista? Tämä on myös tärkeä viesti nuorille, jotta he voivat tehdä valintojaan omien vahvuuksiensa ja kiinnostustensa mukaan eivätkä tunne, että tietty koulutusmuoto rajoittaisi heidän mahdollisuuksiaan tulevaisuudessa.
Yhteiskuntaluokat ohjaavat yhä edelleen nuorten koulutusvalintoja ja sitä kautta pääsyä työmarkkinoille. Yhteiskuntaluokka, jota yksikään nuori ei ole syntyessään valinnut. Yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ymmärtäminen vaatii, että meidän on avattava ikkunoita kaikkien lokeroiden, myös eliitin ja johtavassa-asemassa olevien todellisuuden ulkopuolelle. Me tarvitsemme poliitikkoja, jotka uskaltavat nähdä oman todellisuutensa ulkopuolelle. Poliitikkoja, jotka pyrkivät edistämään sosiaalisen tasa-arvon toteutumista kaikille yhteiskunnan jäsenille. Me tarvitsemme Mari Holopaista jatkamaan työtään eduskunnassa.
Kiitos Mari, että avasit minulle oven tavoitella unelmaani. Toivon, että pääset jatkamaan arvokasta työtäsi eduskunnassa. Et pelkästään puhu osallisuudesta, vaan toimit sen mukaan, että jokainen voi olla osallisena ja löytää paikkansa osana kokonaisuutta.
Maria Aleksiina
