Viime viikolla uutisoitiin, että hallitus valmistelee työllisyystoimena sanktiojärjestelmän uudistamista. Työttömille on luvassa lisää tiukennuksia ja rangaistuksia: ensimmäisestä rikkeestä seuraisi viikon karenssi ja toisesta kuuden viikon työssäolovelvoite. Sanktiojärjestelmän uudistaminen sekä erilaiset aktiivimallit ovat hallituksesta toiseen olleet lainsäätäjien vakiotyökaluja työllisyyden edistämiseksi.
Työllisyyspalveluiden ydintehtävä on päässyt unohtumaan lainsäätäjiltämme. Palveluiden tarkoitus on tukea työnhakijaa työnhaussa, auttaa työnantajia löytämään sopivia tekijöitä ja ohjata yrittäjiä, jotka haluaisivat siirtyä työnantajiksi. Tällä hetkellä työllisyyspalveluiden virkailijat eivät kuitenkaan voi muuta kuin toimeenpanna eduskunnan säätämiä sääntöjä: sanktioita, karensseja ja kieltoja. Työaika kuuluu lausuntojen tekemiseen ja selvityspyyntöjen avaamiseen.
Kun sama viranomainen sekä rankaisee että ohjaa asiakasta, syntyy väistämättä epäluottamusta. Pelko ottaa vallan. Olen kuullut omassa työssäni satoja kertoja lauseen: ”Pelkään, että teen jotain väärin ja menetän etuuden.” Tämä on aivan liian yleinen tilanne. Se kertoo karua kieltä siitä, että nykyinen järjestelmä pohjautuu aivan liikaa kontrolloimaan mitä ei saa tehdä.
Osallisuuden vahvistuminen olisi monelle avain ulos työttömyyden kierteestä.
Kaikki toiminta, joka lisää osallisuutta – olipa se sitten lyhytkestoista keikkatyötä, vapaaehtoistoimintaa tai vaikkapa yrittäjyyden kokeilua – pitäisi nähdä osana työllistymisen polkua. Mutta nykyjärjestelmässä työnhakijat eivät uskalla tarttua tilaisuuksiin, koska pelkäävät virheiden maksavan liikaa. Kontrolli on jyrännyt alleen tuen. Pelko on lamaannuttava tunne. Se vie ihmiseltä uskalluksen kokeilla, epäonnistua ja kasvaa. Pelolla ei rakenneta toimivaa työllisyyspolitiikkaa.
Työllisyyspalveluissa pitäisi ensimmäiseksi kysyä: ”Miten voimme auttaa sinua eteenpäin?” Sen sijaan ensimmäinen viesti usein on, että avataan selvityspyyntö, kun et ole muistanut noudattaa sovittua ehtoa. Kun työllisyyspolitiikka perustuu pakotteisiin ja pelotteisiin, koko toiminta keskittyy kertomaan, mitä ei saa tehdä — sen sijaan, että autettaisiin ihmisiä eteenpäin.
Tiedämme hyvin: jos ihminen kokee olevansa osallinen, jos hän saa tuntea itsensä merkitykselliseksi, myös usko omaan pärjäämiseen kasvaa. Se puolestaan ruokkii aktiivisuutta ja lopulta auttaa takaisin työelämään.
Sen sijaan, että kyttäämme montako hakemusta työtön on lähettänyt kuukaudessa, meidän pitäisi keskittyä rakentamaan järjestelmää, jossa kukaan ei pelkää olla aktiivinen. Jossa kokeileminen ja epäonnistuminen ovat sallittuja askelia kohti onnistumista.
Rakennetaan työllisyyspalvelut, jotka tekevät työtä työllisyyden hyväksi – eivät pelkäämisen ylläpitämiseksi. Työllisyyspalvelut jotka auttaa, kun oma usko on koetuksella – ei pelote, joka saa varomaan jokaista askelta. Olen ehdolla Helsingin kaupunginvaltuustoon työllisyyden & yrittäjyyden puolesta numerolla 742.
