Työvuorossa oli nainen, joka huikkasi minulle ovelta poistuessani: ”Nähdään huomenna.” Pysähdyin. En ollut pitkään aikaan kuullut noita sanoja, jotka herättivät ajatuksen: Onko minulla merkitystä huomennakin?

90-luvun lamavuosina ei tarjottu tukea, vaan syyllisyyttä. Perheitä ajettiin tuntemaan ahdistuksen ja riittämättömyyden tunteita, mikä oli osa vallan käyttöä. Me laman lapset kannoimme harteillamme häpeän taakkaa, jonka sen ajan poliittiset päättäjät siirsivät yksilöiden kannettavaksi, sysäämällä vastuun yhteiskunnan ongelmista yksittäisten ihmisten niskoille. Lapsuuteni sisälsi taloudellista ahdinkoa, kuolemaa ja turvattomuutta. Kohtasin asioita, joita lapsen ei koskaan pitäisi joutua kokemaan. Turvakodista käsin aloitin koulutaipaleeni ja oppiminen oli minulle vaikeaa.

Minusta kasvoi kapinallinen nuori, mutta todellisuudessa olin hukassa oleva lapsi. En tuntenut kuuluvani mihinkään. Koulussa opettajat olivat minulle auktoriteetteja, joita en arvostanut laisinkaan. Arvostukseni heitä kohtaan mureni, kun sanojen ja ilmeiden kautta viestitettiin, ettei minusta tulisi mitään. Jatkuva epäonnistumisen tunne ja opettajien arvostelu saivat minut uskomaan, että olin kykenemätön. 

Tuo hetki, kun seisoin ensimmäisen työpaikkani ulko-ovella ja kuulin yksinkertaiset sanat: ”Nähdään huomenna.” Vieras ihminen ei varmasti ymmärtänyt, miten paljon nuo sanat muuttaisivat elämääni. Ne avasivat tien merkityksellisempään elämään ja ottivat minut vastaan. Työelämän kautta pystyin vahvistamaan minäpystyvyyden tunnetta ja aktiivista toimijuutta, mutta ennen kaikkea sain tuntea kuuluvani johonkin. Työelämä tarjosi minulle jotain, mitä koulu ei pystynyt: todellisen mahdollisuuden kasvaa omaan potentiaaliin.

Oma tarinani ei noudata lineaarista polkua koulutuksesta työelämään. Olen kokenut sen vaativan taistelun paikkansa löytämisestä yhteiskunnassa, kun valmiita resursseja ei ole ollut tarjolla. Olen suorittanut kaikki tutkintoni työn ohessa, sillä aikuisuuteen siirtyvällä nuorelle ilman tukiverkkoja ei ole mahdollista jäädä päätoimiseksi opiskelijaksi. Onneksi oppisopimuskoulutus tarjosi minulle mahdollisuuden suorittaa useita tutkintoja saaden samalla palkkaa. Yliopistotutkintoni puolestaan oli mahdollista suorittaa työn ohessa laajojen verkko-opintojen ansiosta.

Nuoret lähtevät rakentamaan työuraansa hyvin erilaisista lähtökohdista. Erilaiset lähtökohdat elämällä tarjoavat tyystin erilaiset mahdollisuudet päästä käsiksi välineisiin, joiden kautta saavuttaa resursseja enemmän. Se, ettei joku ole elänyt luokkaeroja todeksi, ei tarkoita etteikö niitä olisi. Tasa-arvoa edistetään tarjoamalla erityistä tukea niille nuorille, joiden lapsuudenkodin resurssit ovat vähäiset.

Kokemusteni kautta tiedän, että meillä on vielä paljon tehtävää yksilöllisten polkujen, elinikäisen oppimisen ja jokaisen unelmien tavoittelun tukemiseksi. Olen sitoutunut työskentelemään tämän tavoitteen eteen.